Pelkkä joidenkin bändien maininta riittää viemään meidät takaisin menneisyyteen. Jos kasvoit 90-luvulla ja rock sintiossi virtasi nuoruuden veressä tuohon aikaan, olet todennäköisesti kuunnellut iän ikuisesti Garbagea ja Skunk Anansiea koko ajan kulumaan. Ensimmäinen bände on kiistatta jättänyt jälkensä koko sukupolvelle karismaattisen laulajattarensa Shirley Mansonin ansiosta sekä ajattomiin hiteihin kuten « Stupid Girl », « Queer », « I Think I'm Paranoid » ja « Push It ». Toinen on myös hurmannut tuhansia 90-luvun rockin ystäviä kiehtovalla keulahahjollaan Skin ja hänen listaansa kuuluvat Hedonism, Weak, I Can Dream sekä Brazen.”
Tänä keväänä kaksi kulttibändiä vaihtoehtorockin kentältä ovat keksineet nerokkaan idean yhdistää voimat ja tarjota sarjan yhteisiä keikkoja. Ranskassa Garbage ja Skunk Anansie esiintyivät Zénith de La Villette -areenalla maanantai-iltana 25. toukokuuta 2026. Ja nuoret ovat kasvaneet siitä. Pariisin hallin käytävillä fanit ovat hieman vanhentuneet, osalla harmaita hiuksia ja pieniä ryppyjä, mutta jokainen hymyilee leveästi – valmiina tarttumaan menneeseen ja kokemaan tämän aikamatkan täysillä. Yksi kysymys kuitenkin jää: kumpi, Garbage vai Skunk Anansie, aloittaa illan? Kumpi bändeistä saa kunnian päättää konsertin?
Vastaus kuullaan vasta klo 19.50. Silloin Skunk Anansie rynnii lavalle ensimmäisenä. Eipä aikaakaan, kun yleisö alkaa ulvomaan riemua sekä penkeillä että katsomossa. Ja sillä vaikutusvaltaisella Charlie Big Potato –kappaleella Skunk Anansie päättää setin alkunsa. Vain muutamassa sekunnissa brittibändi saa meidät unohtamaan 25 vuotta! Toki vuodet ovat vierineet, mutta Skinin energia vaikuttaa yhä terävänä. Myös hänen seurakuntansa Cass, Ace ja Mark Richardson ovat tämän maanantai-illan show’n kova jengi.
Kuten hänellä on tapana, Skin hallitsee lavan täydellisesti ja leikittelee yleisön kanssa. Mitenkäs hänen äänensä – se ei ole liikahtanutkaan, yhä yhtä voimakas ja tarkka. Kirjava yleisö hurraa täysillä, ja Skin sekä hänen muusikkonsa suoltavat peräkkäin tarttuvan „Because of You” sekä „An Artist Is an Artist”, ottoista yhtyeen uunituoreimmasta studioalbumista „The Painful Truth”. Laulaja nousee nopeasti esiin ja kysyy (Molièren kieltä käyttäen) yleisöltä, mitä kuuluu. Huudot eivät kauaa odota itseään – fanien ilo olla paikalla on ilmiselvää. So british -aksentillaan laulaja ei myöskään peittele onneaan päästä taas lavalle Pariisissa.
Odotettavaan tulee noin 20 minuuttia, jotta tunnelma kohoaa entisestään kiitos kaikkien odottamien hittien: Hedonism (Just Because You Feel Good), Weak ja Twisted (Everyday Hurts). Kolme hittiä, jotka muistuttavat monille meistä nuoruuden huoletonta aikaa. Katsomoissa ja lavan edustalla kädet nousevat ja kehot alkavat heilua.
Seuraavaksi uusien kappaleiden Cheers, Love Someone Else ja Lost and Found jälkeen Skin ja hänen bändinsä sukeltavat menneeseen ja esittävät väistämättömän I Can Dream. Aika on edelleenkin täynnä energiaa ja jopa yllättävänkin ytimellinen tämä maanantai-ilta, kun Frah de Shaka Ponk istuu lavaan ja lehahtaa yleisön keskelle! Kaksi artistia aloittaa slam-tyyppisen hurinoinnin muutaman sekunnin ajan, kiivaasti seuraavan yleisön mukana. Kun he liittyvät lavalle, Skin ja Frah halaavat toisiaan. "I love that guy" sanoo Skin, yleisö iloitsee tästä hieman odottamattomasta hetkestä.
Erinomaisen «Little Baby Swastikkka» (1995) myötä Skunk Anansie päättää noin 1 tunti 10 minuuttia kestävän settinsä, ja fanien lämpimät suosionosoitukset kertovat, että yleisö on innoissaan löytäessään takaisin nuoruutensa vuosista.
Ja nuoruuden virkistys ei ole vielä ohi, sillä ilta jatkuu Garbagen kanssa, joka nousee lavalle klo 21.35. Vaikka siitä on puhuttu co-headlining-implytisesti, ymmärrämme pian, että Garbage on illan oikea pääesiintyjä. Korkeampi äänitaso Shirley Mansonin ja hänen muusikkoryhmänsä setin aikana on todistamassa sen. Olisimme muuten toivoneet samaa äänenvoimaa myös Skunk Anansien shown aikana.
Toisin kuin Skin ja kumppanit, jotka päättivät avata tulkitsemalla 1999-luvun ison hitin, Garbage panostaa uudistumiseen aloittamalla settinsä singlellä There’s No Future in Optimism (2025). Ja meno puree nopeasti. Vaikka Shirley Mansonin ääni ei ole yhtä tarkka kuin Skinin, skotlantilainen laulaja tempaa yleisön mukaansa ajattomilla hiteillään, kuten I Think I'm Paranoid ja sitten Stupid Girl, kaksi 90-luvun lippulaivahittiä, joita odotimme kuulevamme illalla Pariisin Zénithillä, tarjoten iloisen retken menneeseen.
Monivärisellä poninhännällään ja patch-housuillaan Shirley Manson näyttää haluavan palata nuoruuteensa. Huolimatta 59 vuoden iästään artistilta ei ole kadonnut tarmoa. Lavalla laulaja kiertää ympäri kuin häkissä oleva leijona. Artisti ei myöskään arastele kommunikoida yleisön kanssa. Tämän illan maanantaina Shirley Manson jakaa kiertueen riemun Skunk Anansien kanssa. Skotlantilainen artisti käyttää tilaisuutta kiittääkseen Pariisin yleisöä sen uskollisuudesta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Myöhemmin illalla laulaja kunnioittaa myös ranskalaisen kulttuurin painoarvoa. Stay stong, hän lausuu.
Paluu musiikin ja rockin maailmaan tarttuvan rytmin kanssa oikeaan vauhtiin kuultavan « Special » -kappaleen sekä kiistattoman « Vow ». Ilma oli jo kuuma, mutta lämpötilakin kohoaa vielä, kun peräjälkeen raikaa hittejä « When I Grow Up », « Push It » ja « Only Happy When It Rains ». Yleisö villiintyy, ja sekä lava- että katsomopaikkojen sohvapöydät tulevat täyteen ikuistamaan tämän hetken. Zénith-talon salissa nähdään jopa Superbusin Jennifer Ayache laulamassa joitakin kertsejä.
Kun Shirley Manson oli varoittanut, että "The Day That I Met God" olisi illan viimeinen kappale ja osa yleisöstä jo suuntaamassa ulos, yhtye päätti kuitenkin palata encoreen ja esittää vielä viimeisen biisin, "Cherry Lips (Go Baby Go!)", jota fanit lauloivat mukana yhteen ääneen. Noin 1 tunti 25 minuuttia myöhemmin Garbage poistui lavalta lopullisesti Zénith koviin suosionosoituksiin.
Vuodet vierivät, mutta muistot pysyvät. 90-luvun rock ei epäilemättä ole muokannut monen meistä teini-ikää. Tällä maanantai-illalla, heidän musiikkinsa ja energiansa ansiosta Skunk Anansie ja Garbage herättivät meissä sen huolettomuuden ja sen hurmion, jonka luulimme menettäneemme. Joten kiitos tästä onnentäyteisestä annoksesta! Toisaalta olisi ollut hienoa nähdä Skin ja Shirley Manson jakavan duon tuona iltana Pariisin Zénithissä.
Charlie Big Potato
Sinun vuoksesi
Taiteilija on taiteilija
Jumala rakastaa vain sinua
Häpeä
Hedonismi (koska tunnet itsesi hyväksi)
Heikko
Kieroutunut (Päivittäiset kivut)
Kippis
Rakasta toista
Kadonnut ja löytynyt
Voin unelmoida
Kyllä, se on pirun poliittista
Riko koko paikka
Pikkuinen vauva Swastikka
Optimismin ei ole tulevaisuutta
Pidä kiinni
Tyhjä
Luulenpa olevani vainoharhainen
Tyhmä tyttö
Täsmälleen silmien välissä
Erityinen
Tapasimmeko (Tyhjiö)
Lupaus
Kiinalainen tulihorsa
Pojat haluavat tapella
Kun kasvan isoksi
Puske se
Onnellinen vain silloin kun sataa
Se päivä, jolloin tapasin Jumalan
Rappel
Kirsikkahuulet (Go Baby Go!)
